Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Bambi (1942)

 

Viidestä ensimmäisestä Disneyn klassikkoleffasta Felix Saltenin kirjaan peristuva Bambi tuntuu taiteellisena kokonaisuutena kaikkein vahvimmalta – ja mielipiteeseeni ei tietenkään vaikuta se, että Bambi sattui olemaan ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa ihan oikeassa teatterissa. Tärkeämpää sen sijaan on, että Bambi on ensimmäinen kunnon kasvutarina Disney-leffojen joukossa. Lumikki, Dumbo ja jopa Pinokkio ovat persoonallisuudeltaan melko samanlaisia niin elokuvan alussa kuin lopussa, mutta Bambi on oikeasti varttunut viattomasta pienokaisesta vastuunsa tuntevaksi aikuiseksi.

 

Bambi on myös opettavainen elokuva sanan parhaimmassa mielessä. Sen pariin voi lähes huoletta jättää lapsen tuijottamaan söpöjä oravia ja leikkisiä myyriä, ja silti tietää, että leffan lopuksi pääsee vastailemaan isoihin kysymyksiin läheisen kuolemasta, ihmisen roolista luonnossa, eläinten oikeuksista… täydellistä!
Mutta hei, ihan oikeasti, luonto. Missään aiemmassa Disney-pätkässä ei ole näin eläinpositiivista ja luontoystävällista henkeä. Lumikissa eläimet olivat lähinnä statisteja, Pinokkiossa luonto kulminoitui ison, pahan valaan hahmoon ja Dumbossa sirkuseläinten kohtaloa ei mitenkään kyseenalaistettu. Bambissa sen sijaan otetaan selkeästi kantaa luonto/kulttuuri-jakoon luonnon puolesta. Toki Bambin luonnossakin löytyy konflikteja, kuten peuraurosten väkivaltaiset soidinmenot, mutta mikään ei silti voita sitä tuhoa, jonka ihmiset aseillaan ja tulellaan saavat aikaan. Mielenkiintoista muuten, että ihmiset jäävät kokonaan näkymättömiin, ja metsästysryhmää edustavat ainoastaan hyvin petomaiset koirat. Tavanomaisesti tuttua ja turvallista (ihmisyys) etäännytetään ja tehdään vieraaksi. Vastaavasti metsän eläimet on esitetty hyvin inhimillisinä ja sympaattisina, samaistuttavina hahmoina.

 

Joskus Disney-elokuvien eläinkuvaa kritisoidaankin liiallisesta söpöilystä. Kauniilla kasvoilla pelastetaan muutama eläin, mutta entäpä ällöt otukset, kuten karvaiset ötökät? Ja eikö todellisena suojelukohteena pitäisi olla kokonaiset ekosysteemit eikä yksittäiset eläimet? Ymmärrän huolen, mutta asiassa on mielestäni monta puolta. Ensinnäkin, minkä tahansa elävän olennon pystyy inhimillistämään, jopa sen näennäisesti ällöttävän ötökänkin, joten tämä ei ole mikään lopullinen este. Ja totta kai lopulta meidän pitäisi kiinnittää huomiota kaikkiin eläviin olentoihin ja isoihin kokonaisuuksiin, mutta ensimmäisinä valistavina askeleina söpöt ja inhimilliset eläinhahmot ovat ihan paikallaan. Tarkoitushan on herättää sympatiaa katsojassa, ja parhaiten tunne yhteenkuuluvudesta syntyy, kun näkee itsensä toisessa ja pystyy asettumaan eläimen omiin nahkoihin. Ekosysteeminkin voi muuten inhimillistää, mistä Bambi on hyvä esimerkki. Sadelaulussa kuulemme koko metsän laulavan ja myöhemmin metsäpalokohtauksessa tunnemme, miten koko ympäristö kokee tuskaa ihmisen takia.

 

Jos vähitellen siirryn pois luontoaiheesta, Bambin perhekuva on kyllä hämmentävä. Isiä ei tarinassa juuri nähdä. Rumpalin isä mainitaan, mutta ruudulle asti hän ei pääse. Bambin isä taas on niin kiinni omassa roolissaan metsän ruhtinaana, että hän pysyy loitolla omasta pojastaan. Itse asiassa Bambi kuulee metsän ruhtinaan olevan isänsä vasta äitinsä kuoleman jälkeen – eikä takuuta ole, puuttuuko etäinen isä Bambin kasvatukseen tämänkään jälkeen (”hyvinhän tuo näyttää pärjäilevän noiden jänisten parissa”). Perheen perinteitä noudattaen Bambi omaksuu samanlaisen roolin isältään eikä ole kovinkaan kiinnostunut hänelle syntyneistä lapsista, toisin kuin koko muu metsän väki.

 

Miehisten roolimallien puute on tosin ilmeisesti vaikuttanut onnekkaasti eläinlasten sukupuolirooleihin – näitä kun on niin äänen, käytöksen kuin ulkomuodon perusteella lähes mahdotonta erotella poikiin ja tyttöihin. Bambihan on tunnetusti naisen nimi, joka sopii kuin valettu isosilmäiselle ja sirolle peuralle, Rumpali on suloisen halattava lutunen ja keimailevalla Kukalla on Disneyn stereotyyppiset naissilmäripset. Eläinpääosien epätavanomaisia sukupuolirooleja vahvistavat vielä lapsinäyttelijöiden kimeät äänet. Lasten sukupuolineutraalisuuteen tottuneena pääosakolmikon yhtäkkisen möreät äänet nuorukaisvaiheessa tuntuivat hieman häiritseviltä.

 

Bambi Helmetissä

Mainokset

Dumbo (1941)

 

Dumbo, lentävä norsu, täyttää ruudun! Muutaman sivun mittaiseen lastenkirjaan perustuva elokuva kertoo siitä, miten mitään puhumaton ja isokorvainen Dumbo joutuu koko sirkuksen norsulauman hyljeksimäksi, kunnes oppii hyödyntämään korviaan sirkustempuissa. Heti ensimmäiseksi on syytä kehua, miten vihdoinkin voimme nauttia Disney-elokuvasta, jossa ei ole yhtään pelottavaa kohtausta! Perusajatuskin on periaatteessa hyvä: mykkänäkin voi menestyä, keholliselle erilaisuudellekin on sijansa ja kiusaaminen ei ole kivaa. Hiukan tietysti täytyy moittia loppuratkaisua siinä, että vain kuuluisuus lopulta kääntää muiden ajatukset sankarista positiiviseksi – olisiko Dumbo jäänyt loppuiäkseen hyljeksityksi raukaksi, jos hän olisikin pysynyt pellenä? Pohtimatta jää myös täysin, onko muiden norsujen muuttunut käytös todella aitoa ystävyyttä vai pelkkää julkkisten nuoleskelua.

 

Sivumennen sanoen on hieman hassua, että päähenkilöstä käytetty nimi Dumbo on itse asiassa pilkkanimi, jonka kaikki kyselemättä omaksuvat. Äitihän antoi pikkunorsulle nimeksi Jumbo Junior. Ehkä tässäkin voi nähdä osan teemaa, miten näennäiset heikkoudet pystytäänkin muuttamaan vahvuudeksi.

 

Jäin muuten pohtimaan, mitä tapahtuu, kun Dumbo tulee isoksi. Jos hänen kasvunsa tapahtuu keskivertonorsun tavoin, lopulta hänen kehonsa on yksinkertaisesti niin iso, etteivät hänen korvansa pysty kannattelemaan niitä (paitsi jos venyvät pienen lentokentän mittaisiksi). Ehkäpä elokuvan Samu Sirkka -klooni Timotein kannattaisi managerin ominaisuudessa rahastoida osa Dumbon keräämistä miljoonista, jotta tämä voisi siirtyä ennakoidulle varhaiseläkkeelle.

 

Dumbo onnistuu olemaan tienraivaaja toisellakin tapaa, sillä elokuva on ensimmäinen Disney-elokuva, missä sankarina on eläin. Muuten luonnonystävän tuntemukset ovatkin hieman ristiriitaiset. Elokuvassa ei mitenkään kyseenalaisteta sitä, että isoja eläimiä rahdataan pienissä häkeissä junalla paikasta toiseen ja pakotetaan päivä toisensa jälkeen esiintymään ulvovalle ihmisjoukolle ahtaassa sirkusteltassa. Onneksi Bambi on tulossa. Ja vaikka sirkuseläinten elinoloissa ei yleensäkään olisi kehumista, tämä paikka on kyllä oma lukunsa. Elefantit heitetään tekemään uutta monimutkaista esitystä ilmeisesti ilman mitään ennakkoharjoitusta – eipä ihme, että näytös on katastrofi. Turvajärjestelyissäkään ei ole kehumista, sillä ilmeisesti jokainen hörökorvainen lapsi pääsee helposti norsujen pilttuuseen vetelemään niitä hännästä.

 

Aiemmin mainittujen syntien lisäksi voisi mainita, että sirkuksessa kukaan ei valvo, pääseekö eläinten juomaveteen jotain niille sopimatonta. Disney nimittäin on päättänyt jatkaa taas kovaotteista päihdevalistusta, ja Dumbo ja Timotei pääsevät nauttimaan pienellä näkäräisellä vahvistettua vettä. Pari hörppyä ja jo alkaa nikottelu, hoipertelu ja hallusinaatiot vaaleanpunaisista elefanteista. Koko sotkun aiheuttaneista sirkuspelleistä yritetään muuten maalata hyvin negatiivista kuvaa: viinaan meneviä, rahanahneita, valistumattomia, itsekeskeisiä ja eläinten hädästä piittaamattomia työläisketkuja, jotka vaativat aina vain lisää palkkaa. Huhujen mukaan tässä peilautuisivat Walt Disneyn näkemykset ammattiyhdistysihmisistä – jälleen propaganda ampuu reilusti ohi.

 

Hämmentävä on myös elokuvan näkemys orjamaisista sirkustyöläisistä, joiden tehtävänä on telttojen pystyttäminen ja muut raskaat hommat, jotka saavat laulun mukaan rahaa, jos saavat, ja joiden lopullisena kohtalona on nääntyminen taakkansa alle. Nämä hahmot on kuvattu täysin kasvottomiksi, pelkäksi massaksi, jonka kaikki jäsenet ovat vieläpä pahaenteisesti tummaihoisia. Yleisemmin rasismisyytökset kuitenkin ovat kohdistuneet Dumbolle lentotunteja antaviin mustiin korppeihin, jotka puhuvat stereotyyppisen Harlemin asukkaan tavalla ja laulavat kaiken lisäksi jazzia. Omasta mielestäni näitä hahmoja ei kuitenkaan esitetä mitenkään pilkallisesti ja puheenparren ymmärtää, koska hahmojen ääninäyttelijät olivat oikeasti afroamerikkalaisia. Suomenkielisessä dubbauksessa mahdolliset viitteet sitä paitsi rajoittuvat korppien väriin, joka tietysti on musta.

 

Aiemmissakin Disney-leffoissa on ollut selkeää täytemateriaalia, mutta Dumbossa ne tulevat erityisesti esiin, kun tärkeät juonta kuljettavat kohtaukset ovat kovin lyhyitä. Etenkin loppu on hyvinkin kiirehditty ja töksähtävä – kahdessa minuutissa kaikki on taas hyvin. Lopuksi voisi pienenä miellyttävänä yksityiskohtana mainita, että Dumbon maailmassa yksinäisetkin eläimet näemmä saavat adoptoida helposti (adoptiostahan siinä varmasti on kyse, kun lapset lennätetään pikalähetyksellä tuleville vanhemmilleen).

 

Dumbo Helmetissä

Fantasia (1940)

Fantasia on yksi hankalimmin luokiteltavista Disney-piirretyistä. Tosin kuin suurin osa Disneyn tuotannosta, elokuva ei ole yhtenäinen tarina, vaan useiden erillisten animaatiojaksojen kokoelma. Elokuvaa hallitsee keskeisesti klassinen musiikki, sillä jokainen pienistä pätkistä on eräänlainen kuvitus yhdestä musiikkipätkästä. Animaatiokohtauksien välissä näemme otteita orkesterin harjoitteluista: kiinnostavana yksityiskohtana olin havaitsevinani muutaman naissoittajan orkesterissa, mikä filmin tekovuoden huomioon ottaen tuntui häkellyttävän edistykselliseltä. Jokainen pätkis alkaa orkesterinjohtajan esittelyllä.

 

Ensimmäinen musiikkikappale on Bachin Toccatta ja fuuga, d-molli. Lähes kaikki teokset ovat jo tavallaan niin kulttuurisia ikoneita, että niitä on tähän ikään mennessä kuullut joskus jopa kyllästymiseen asti ihan toisenlaisissa, joskus jopa parodisissa konteksteissa. Esimerkiksi Toccatta ja fuuga tuo aina mieleeni Olipa kerran ihminen -sarjan alkutekstit, joissa ihmiskunnan historia käydään läpi tiivistetysti muutamassa minuutissa. Fantasiassa tämä kappale on sen sijaan toteutettu abstraktimmalla tavalla. Näemme aluksi silhuettikuvia orkesterista, kunnes ruudun täyttävät yhä enemmän erilaiset värimaisemat. Pätkä huipentuu upeasti auringon valaisemaan orkesterinjohtajaan, mutta muuten mitään suurempia mielikuvia tästä ei ainakaan minulle jäänyt – sopisi ehkä rentoutumisvideoksi.

 

Seuraava animaatio pohjautuu varmasti monille tuttuun Pähkinänsärkijä-balettiin. Etenkin Disneyn myöhempiin Helinä-keiju –animaatioihin tutustuneille lapsille luvassa on paljon tutunomaista – on kukkakeijuja, vesikeijuja ja talvikeijuja. Testiryhmän kolmivuotias oli silminnähden ihastunut. Siveellisimpiä moralisteja saattaa hirvittää keijujen alastomuus, mutta kovin epäseksuaalisia nämä maagiset olennot kyllä ovat. Lisäksi aivan erityisen viehättävää on, miten sukupuolettomia pätkän keijuhahmot – Disneyn myöhemmät keijuhahmot kun ovat olleet hyvin traditionaalisesti sukupuolittuneita. Jos jotain huomautettavaa näissä olennoissa haluaa löytää, he tuntuvat tulevan tiukan arjalaisten ihanteiden mukaisesta muotista.

 

Ainoa varsinainen juonellinen tarina Fantasiassa on tuttua Mikki Hiiren hahmoa hyödyntävä Noidan oppipoika. Pätkän nimisankari innostuu isäntänsä käydessä nukkumaan hieman lainaamaan tämän taikaopusta, mutta onnistuukin vain aiheuttamaan suoranaisen vedenpaisumuksen inhimillistettyjen luutien kantaessa yhä enemmän ja enemmän vettä taloon. Hämäräksi jää, miksi Mikin ylipäätään tarvitsi alkaa leikkiä luudilla, kun hän olisi voinut suorittaa tehtävänsä eli vedenkannon varmasti paljon helpommillakin loitsuilla. Muutenkin tämä Mikki on hyvin kaukana sarjakuvista tutusta kunnollisesta ja fiksusta yksityisetsivästä. Mikki jopa raivostuu eräässä kohdassa luudille ja rientää pilkkomaan ne pieniksi päreiksi, mikä kuulostaa enemmän Aku Ankan toiminnalta. Pienemmät lapset saattavat kenties pelätä luutaolentoja, tosin testiryhmän kolmivuotias tuntui ottavan ne hyvin rennosti.

 

Ehkäpä erikoisin musiikkikappale Fantasiassa on perinteisestä melko poikkeava Stravinskyn Kevätuhri. Alkuperäinen kappale säesti villi-ihmisten tanssia, mutta Disney on valinnut kuvitukseksi evoluution. Aihetta tosin käsitellään melko hyppäyksellisesti ja kehitys vesieläimistä dinosauruksiin lienee nykytietämyksen valossa liian nopea. Tunnelma on hyvin synkkä. Muistuu taas mieleen Olipa kerran ihminen –sarjan alku, jossa dinosaurukset tappoivat toisiaan kovalla kädellä ja juontaja lakonisesti totesi, että elämä oli tuohon aikaan julmaa. Tässä sarjassa tosin aina kehityttiin ja lopussa sentään oletettiin ihmiskunnan jatkavan eloaan edes avaruudessa, kun taas Fantasiassa kehitys päättyy dinosauruksien jättisukupuuttoon ja loppuvaikutelma on melkoisen pessimistinen: näinkö täällä meille aina käy?

 

On muuten ylipäätään jännä piirre näissä varhaisemmissa Disney-leffoissa, että rinnatusten tuodaan kuvaruudulle tosi ällösöpöyksiä ja sitten aivan käsittämättömän ahdistavia tai kauhua herättäviä kohtauksia. Juonellisissa leffoissa syntyy jonkinlainen tasapaino, mutta tällaisessa episodielokuvassa kontrasti tuntuu häiritsevältä. Kohderyhmä tuntuu olevan hakusessa: söpöilyvaiheessa oleville lapsille pelottavammat kohtaukset ovat aivan liian hirveitä ja varttuneemmista taas söpöilyt voivat olla jo liian tylsiä. DVD-aikakautena vaihtelu on tietysti vain hyvä asia, koska Fantasiasta voi näyttää eri osia aina eri kehitysvaiheessa oleville lapsille.

 

Kevätuhrin jälkeen onkin aika väliajalle, kun orkesterin esiintyjät kokeilevat hieman jatsahtavampia sointukuvioita. Väliajalla päästään myös jälleen nauttimaan abstraktimmasta animaatiosta, tosin tällä kertaa hieman puhuttelevammalla tavalla kuin Toccatassa ja fuugassa. Näemme nimittäin lihaksi tulleen ääniraidan, joka esittelee meille erilaisia persoonallisia kuvia soittimien äänistä: on pyöreä huilu, sahalaitainen viulu ja pärisevä fagotti.

 

Seuraavana vuorossa onkin hyvin lempeätunnelmainen animaatiojakso, Pastoraalisinfonia, jossa seuraillaan lentävien ponien, kentaurien ja erilaisten jumalhahmojen puuhailuja. Jos Teletappien, Halinallien ja My Little Ponyn tekijät laitettaisiin samaan koppiin, jotain tällaista voisi olla tuloksena. Pastellisävyt hallitsevat, ja episodin ainoa uhkaavampi kohtaus eli myrskyn alkaminen ei ole kovinkaan pelottava – Zeuksen salamatkin ovat vain hassu juttu. Joku voisi tietysti närkästyä siitä, että lastenelokuvassa esiintyy viiniin positiivisesti suhtautuva hahmo, Bacchus-jumala. Esimerkiksi moralisoivasta Pinokkiosta poiketen Bacchus ei edes joudu humalatilansa takia kuin korkeintaan huonon huumorin uhriksi. Joitakin katsojia saattavat myös häiritä Pastoraalisinfonian alastomat kentaurit ja amorit, jotka tosin jälleen ovat hyvin epäseksuaalisia hahmoja. Sukupuolitettuja sen sijaan naiskentaurit ovat stererotyyppisine koristautumisineen ja keimailuineen. Mielenkiintoista kyllä mieskentaurit ovat paljon epätyypillisempiä tässä suhteessa. Leveä rintakehä heillä toki on, mutta karvattomuus, punatut huulet ja avoin tunteiden osoittaminen laventavat perinteistä maskuliinista roolia. On muuten hämmentävää, että vaikka muuten kentaurien väriskaala vaihtelee vihreästä violettiin, selkeästi afrikkalaisperäisiä kentaureja on vain kaksi naista. Kun muut kentaurit löytävät itselleen perinteisen mies/nais-mallin mukaisen parinsa, näille kahdelle samaa kohtaloa ei ole suotu. He eivät edes esiinny muiden kentaurien seurassa, vaan heidän tehtävänään on toimia viininjumalan elävinä tuulettimina. Lopullisesti nämä afrikkalaiskentaurit erottuvat muista, koska heidän jalkansa ovat seepraraitaiset. Kenties näemme tässä kaikuja rotuerottelusta.

 

Pastoraalisinfoniaa seuraa lähes yhtä herttainen Tuntien tanssi, jossa eläimet esittävät balettinäytöksen, jonka krokotiilit tulevat sitten pilaamaan. Juuri balettiharjoituksen aloittanut testiryhmän kolmivuotias tykästyi pätkään kovasti. Ihan kiva muuten, että balettitanssijoilla näkee tässä vähän monipuolisempia vartalomalleja. Epäilemättä tarkoituksena on ollut lähinnä naurattaa tanssivilla virtahevoilla, norsuilla, strutseilla ja krokotiileilla, mutta oikein viehkeästi ja sulavasti nämä liikkuvat.

 

Fantasian lopettava kohtaus alkaa Yö autiolla vuorella –melodiasta. Vuorenhuippu muuttuu paholaiseksi, joka nostattaa erilaisia aaveita, noitia ja kauhuhahmoja, jotka uhkaavat vuoren varjossa värjöttävää kylää. Kauhukohtaus on vaikuttava, mutta ei varmasti sovellu herkemmille lapsille, jotka näkisivät sen takia muuten kolme kuukautta putkeen painajaisia. Hämmentävästi paholaisen herättämät noidat ovat alastomuudessaan paljon aikuismaisempia kuin aiempien jaksojen keijut ja kentaurit – herää epäilys, ovatko animaattorit halunneet samaistaa naisen seksuaalisuuden pahuuteen. Muutenkin jaksossa vallitsee selvä vanhakantainen dualistinen mustavalkoisuus, pahikset ovat pahiksia eivätkä väärinymmärrettyjä uhreja. Tyypilliseen tapaan valo tietysti voittaa lopulta, kun Ave Marian kaikuessa aurinko nousee herättämään kylän ja paholainen muuttuu jälleen vuoreksi.

 

Fantasia Helmetissä

Pinokkio (1940)

Ensimmäisenä elokuvakokemuksen jälkeen mieleen tuli, katsoinko juuri LASTEN elokuvan? Vielä suuremman kummastuksen herätti DVD:n takakansi, joka kertoi Pinokkion olevan kaikenikäisille sallittu piirretty. Harvemmin tällaista ahdistuksen ja epätoivon lähes katkeamatonta kimaraa pikkuisille esitetään, joten ainakin herkimpien lapsien kohdalla neuvoisin miettimään, kykeneekö lapsi vielä käsittelemään kaiken elokuvassa kuvatun.

Pinokkio perustuu Carlo Collodin 1883 julkaisemaan kirjaan Pinokkion seikkailut, jota Disney joutui muokkaamaan hyvin paljon, ennen kuin elokuvasta tuli edes näinkin lapsiystävällinen. Elokuvan pitäisi ilmeisesti olla kasvutarina: puuseppä Gepetton toiveesta hänen veistämänsä puunukke herää henkiin, ja erilaisten kömmähdysten ja katumusharjoitusten jälkeen Pinokkion katsotaan kasvaneen moraalisesti niin paljon, että hänet muutetaan aivan oikeaksi pojaksi. Toivottavasti kasvu ei keneltäkään lapselta vaadi samanlaisia tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden aallonpohjia, joissa kivoille tyypeille käy aina huonosti ja roistot vain jatkavat menoaan ilman rangaistusta. Pinokkion elämää katseltua tuntuu vain luontevalta, että hän sitoo lopulta kiven jalkaansa ja hyppää merenpohjaan.

Suoranaisesti pelottavia kohtauksia elokuvassa on sentään vain yksi: hirviömäinen valas, joka syö kokonaisia veneitä ja tulee äärimmäisen vihaiseksi aivastettuaan. On todella kauhistuttava näky, kun monen tonnin painoinen musta peto ajaa takaa – mutta kauhistuttavampaa on, että tämän nähtyään lapsi ei varmasti millään usko, että valaat eivät oikeasti popsi ihmisiä huvikseen. Koeta siinä sitten kasvattaa ihmistaimesta valaan metsästyksen vastustajaa.

Elokuvan alussa kaksi huijaria onnistuvat vakuuttamaan Pinokkiolle, että kouluun menemisen sijaan hänen kannattaisi ryhtyä näyttelijäksi nukke-esitykseen – Pinokkion valinta johtaa hänet sitten tietysti suuriin vaikeuksiin. Jakso jätti hieman ristiriitaisen olon. Ihan hyvä toki on, että koulutuksen merkitystä korostetaan ja painotetaan, ettei taiteilijaelämä aina ole varma tie onneen ja maineeseen. Silti elokuvan moralisoiva asenne tuntuu paikoitellen yliampuvalta. Epäilen, ettei teatterimaailma ole oikeasti täynnä vain hyväuskoisia hölmöjä, jotka antautuvat alalle ainoastaan saadakseen kokea ihmisten hyväksyntää, ja kieroja ohjaajia, jotka hyötyvät rahallisesti hölmöistä. Ja näyttelijöitä tuskin lukitaan esityksen päätteeksi häkkiin odottamaan seuraavaa näytöstä.

Kaikkein ahdistavin materiaali on pakattu elokuvan keskiosaan. Miten selittää pienelle ihmiselle, mitä aikuiselle väistämättä tulee mieleen, kun elähtäneen näköinen mies palkkaa kaksi alamaailman tyyppiä kaappaamaan hänelle lauman ”typeriä poikia” ja irvokkaan hymyn kera kertoo vievänsä heidät ”Nautintojen saarelle”, josta ei tullakaan enää takaisin, ainakaan poikina?

Nautintojen saari -jakso vie myös moralisoinnin hyvin pitkälle. Pojat päästetään huvipuistoon, jossa he saavat täysin vapaat kädet tehdä aivan kaikkea: kivien heittelyä, ylensyöntiä, alkoholin juomista, tupakointia ja kaiken huippuna biljardinpeluuta. Jokin kosminen karma saa heidät kaikki muuttumaan aaseiksi, jotka sitten pakataan ilmaiseksi työvoimaksi suolakaivoksiin ja sirkuksiin. Lasten elokuva voi tietysti olla ”opettavainen”, mutta onko opetusta pakko hakata päähän valtavalla tiiliskivellä?

Kohtaus, jossa yksi tuhma poika muuttuu aasiksi, on muuten ahdistavimpia, mitä piirretyissä olen koskaan nähnyt. Varsinaisesti pelottava se ei ehkä ole, ja kohtauksen alussa on jopa hienoista koomisuutta, mutta on jotenkin sydäntä särkevää katsoa pikkupojan menettävän inhimillisyyttään hetki hetkeltä enemmän ja huutavan lopuksi avuttomana äitiä. Lopuksi aaseilta riistetään jopa vaatteet ja puhekyky. Ja ei, missään vaiheessa näitä pikkuisia ei pelasteta. Tarpeeksi ison lapsen kanssa tästä saisi kenties hyvää keskustelua aikaiseksi, mutta melkoisen raadolliselta tätä tuntuisi esittää pienelle kolmivuotiaalle, jolle ikäraja kuitenkin elokuvan sallisi.

Läpi elokuvan kestävän emotionaalisen matalaliidon jälkeen ylipirteä loppu tuntuu hieman päälle liimatulta: juu, kuolleelta se näyttää, mutta eiköhän tuo vielä herää henkiin, jopa ihan oikeana poikana, ja sitten vain pelimanni soittamaan, niin piristytään sopivasti. Ja mikä oikeasti on koko jutun opetus? Että lapsen pitää käydä kuoleman lähellä, jotta osoittaisi olevansa oikea poika? Pinokkion vastoinkäymiset ovat muutenkin kammottavan ylimitoitettuja, jos niiden on tarkoitus olla opettavaisia rangaistuksia. Hän ei yleensä tee tahallaan väärin, vaan viattomana harhautuu huonoille teille tietämättään ja usein miltei pakotettuna – eikä asiaa auta, että hänen niin sanottu omatuntonsa eli Samu Sirkka vetelee näissä tilanteissa sikeitä.

Ehkäpä Pinokkion suurin opetus onkin tarkoitettu vanhemmille: älä päästä lapsiasi hetkeksikään näkyvistä edes koulumatkalla, sillä ulkomaailma on julma (voin kuvitella, että tämä elokuva iskisi erityisesti kotiopetusta kannattaviin vanhempiin). Gepettoa on joku amerikkalainen kutsunut jopa huonoksi vanhemmaksi, kun hän antaa Pinokkion kävellä yksin kouluun – koti-Suomessa tällainen ajatus kuulostaa aivan absurdilta. Gepetton ongelmat työssäkäynnin ja lapsenhoitamisen yhteensovittamisessa ovat täkäläisestä vinkkelistä hyvä osoitus siitä, miten hankalaksi yksinhuoltajan elämä menee, jos yhteiskunta ei auta häntä ollenkaan.

Lumikin jälkeen selkeä miinus on isojen naishahmojen poissaolo. Pinokkiolle elämän antava sininen haltiatar on näistä merkittävin, mutta hänkin tuntuu enemmän eteeriseltä olennolta, taivaasta laskeutuneelta tähdeltä. Varsinaisia maallisia, eläviä naisia elokuvassa edustaa ainoastaan hyvin naisellinen kultakala, joka hänkään ei valitettavasti puhu mitään.

Pinokkio Helmetissä

Disney-leffoja syytetään joskus vanhoillisten tai muuten vain haitallisten stereotypioiden levittämisestä – naissankarit ovat epäitsenäisiä ja saavat elämänsä tarkoituksen vain naimisiinmenosta, isosilmäiset eläimet ovat liian inhimillistettyjä ja niin edelleen. Paloheinän kirjaston blogin uudessa juttusarjassa läpivalaistaan kriittisesti tarkassa ilmestymisjärjestyksessä aina yksi elokuva kuukaudessa, ainakin tämän kevään ajan. Sarjan aloittaa Grimmin klassisesta prinsessasadusta sovitettu Lumikki ja seitsemän kääpiötä.

Elokuvan juoni lienee useimmille tuttu, mutta kerrataanpa nopeasti. Orpo prinsessa Lumikki joutuu tekemään orjatyötä tyrannimaiselle äitipuolikuningattarelleen ja haaveilee omasta prinssistä, joka pelastaisi hänet. Kuningattarelle tämä suunnitelma ei käy, etenkin kun Lumikki on taikapeilin mukaan kuningatarta kauniimpi. Siksi kuningatar käskee metsästäjän tappamaan Lumikin, mutta tämä viekin hänet vain piiloon metsään, jossa Lumikki tapaa seitsemän kääpiötä ja jää asumaan heidän luokseen. Kuningatar saa kuitenkin tietää Lumikin olevan elossa ja vanhan mummon asussa syöttää Lumikille myrkkyomenan. Onneksi prinssi saapuu suutelemaan Lumikkia ja näin virvoittaa hänet henkiin.

Ensi näkemältä Lumikki on juuri sellainen passiivinen naishahmo, joka vain haaveilee unelmien miehestä. Toisaalta Lumikin haave on kuitenkin ymmärrettävä, kun otetaan huomioon ankara ja murhanhimoinen äitipuoli. Elokuvan pseudokeskiaikaisissa puitteissa Lumikin ajatukset ovat jopa valitettavan realistiset – avioliitto on yksinkertaisesti ainoa tapa, jolla nainen on voinut päästä vapaaksi sukunsa vallasta.

Toinen mahdollinen kritiikin kohde on Lumikin rooli kääpiöiden taloudessa – onko Lumikki pelkkä siivousapulainen? Asia olisi eri, mikäli Lumikki pakotettaisiin tai edes palkattaisiin siivoamaan kääpiöiden kotia, mutta Lumikin siivousinto vaikuttaa aivan vapaaehtoiselta. Ja totta totisesti, jos itse näkisin samanlaisen tiskivuoren jossain, alkaisin minäkin etsimään saippuaa ja harjaa. Kääpiöiden näkökulmasta Lumikin mukanaan tuoma liiallinen siisteys tuntuu jopa epäilyttävältä, joten heidän motiivinaan Lumikin majoittamisessa tuskin on kodin kunnossapito.

Voi tietysti kysyä, noudatteleeko Lumikin ja kääpiöiden siisteyskäsitysten eroavuus jonkinlaista sukupuolistereotypiaa – lausahtaahan naisiin epäluuloisesti suhtautuva kääpiö Jörö, että parfyymit ja vastaavat ovat naisten kotkotuksia. Toisaalta prinssi vaikuttaa ulkomuodoltaan yhtä ehostetulta kuin Lumikki, joten epäilisin elokuvan tässä heijastelevan enemmän luokka- kuin sukupuolieroja: maalla elävät kaivosmiehet ovat tottuneempia kuraan ja pölyyn kuin linnojen kasvatit.

Jos jotain pientä moitteen sijaa päähenkilöstä nuorten naisten esikuvana haluaa löytää, hänet on kyllä kuvattu uskomattoman naiiviksi – juuri kun häntä on varoitettu vieraista, hän päästää tuntemattoman kaupustelijamummon sisälle ja antaa tämän syöttää itselleen pajunköyttä toiveita täyttävästä omenasta ja lopulta sen omenankin. Onneksi sentään elokuvassa ei ole toisinnettu uskollisesti Grimmin alkuperäistarinaa, jossa Lumikki lankeaa samaan juoneen kaksi kertaa.

Lumikin hahmoa eivät siis rasita liialliset sukupuolistereotypiat, mutta entäpä sitten kuningatar… Kerrankin korkeassa valta-asemassa oleva naishahmo ja mihin hän kuluttaakaan suurimman osan energiastaan? Omasta kauneimman naisen statuksestaan huolehtimiseen! Outoa myös on, että kauneudella on Lumikin maailmassa jokin objektiivinen mittari, jota jokin hämäräperäinen olento taikapeilissä pystyy luotettavasti arvioimaan. Jonkinlaista ironiaa lienee tavoiteltu siinä, että kauneimman naisen titteliä havitteleva kuningatar päätyy kuolemaan vanhan syylänenäisen eukon valeasussa.

Sivumennen sanottuna kuningattaren muodonmuutos kauppiaseukoksi on varmasti Disney-historian karmivimpia kohtauksia. Muutenkin satunnaiset kauhuelementit ovat paljon hirvittävämpiä kuin myöhemmissä piirretyissä. Lumikissa onkin selkeitä vaikutteita ajan kauhuelokuvista, kuten Caligarin kabinetista. Elokuvallisesti vaikuttavaa, mutta ei siis ehkä sovellu herkimmille lapsille.

Sen sijaan romantiikka ei kyllä elokuvassa kuki, sillä elokuvan rakastavaiset eivät pahemmin ehdi tutustua toisiinsa. Aivan alussa näemme prinssin vakoilevan Lumikkia, minkä jälkeen hän pelästyttää prinsessan yhtymällä yllättäen serenadiin. Hetken arastelun jälkeen Lumikki on jo pohjiaan myöten rakastunut, mutta sitten prinssi katoaakin elokuvasta ja ilmestyy mukaan vasta aivan loppumetreillä tarjoamaan kaavaan kuuluvan pakollisen suudelman. Lumikin ja prinssin olematon vuorovaikutus saa epäilemään romanssin aitoutta ja pohtimaan, onko edessä sittenkin pelkkä kulissiliitto. Prinssi ei sentään ole stereotyyppisen maskuliininen lihaskimppu, vaan pikemminkin elegantti ja tyylitajuinen keikari, jonka huuletkin ovat paljon punatummat kuin Lumikilla.

Lumikin ja prinssin serenadin lisäksi laulua elokuvassa on paljon, mikä tietysti on odotettavissakin Disney-piirretyssä. Laulukohtaukset ovat ihan taitavia, mutta tuntuvat monesti pelkältä täytteeltä, joka ei vie juonta eteenpäin ollenkaan. Grimmin satu on tietysti kovin lyhyt, joten eittämättä tarvetta kaikenlaiselle lisätilkkeelle on ollut.

Lumikin lisäksi elokuvan toisena kantavana voimana ovat seitsemän kääpiötä, jotka enimmäkseen ovat pelkkiä yhden piirteen varaan rakennettuja stereotyyppejä. Poikkeuksen muodostaa elokuvan kenties moniulotteisin luonne, Jörö, joka esittää naisvihaajaa, mutta on pohjimmiltaan sydämellinen ja huomaavainen. Lisäksi kääpiöistä kannattaa nostaa esiin tarinan puhumaton hahmo, Vilkas, jota joskus pidetään harmittavan pilkallisena kuvauksena heikompilahjaisista ihmisistä – erityisesti tämä näkemys tuntuu perustellulta, kun muistetaan Vilkkaan alkuperäinen nimi ”Dopey”. Toisaalta kääpiöiden keskustelut antavat olettaa, että Vilkas ei vain ole halunnut alkaa puhumaan. Voisi jopa pohtia, että elokuvan kääpiöt eivät olekaan vain pienikokoisia miehiä, vaan oma lajinsa, jolla on oma kehitystapansa. Tällöin muita selvästi nuorempi ja parraton Vilkas voisi yksinkertaisesti olla vasta niin pieni kääpiö, ettei ole vielä oppinut puhumaan.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä Helmetissä

Jos kaikkien maailman kirjastoihmisten tieto laitettaisiin yhteen, siinä olisi varmasti aivan valtava kasa tietoa.

Näin tuumasi tuttavani, jolle olin intoillut eräästä pikkuruisesta, mutta sitäkin mielenkiintoisemmasta tapauksesta kirjastourallani. Tuo oli kyllä oikein mukavasti sanottu, varsinkin kun olin itse asiassa juuri kuvaillut hänelle, kuinka olimme kahden vanhemman kollegani kanssa viettäneet rattoisan työtuntisen selvittämällä – no, mitä kissani (ei kuvassa) nimi merkitsee. Ehkä tuttavani vaikuttui siitä, että tällaisenkin yksinkertaisen ongelman ratkomiseen tarvittiin venäläisen kulttuurin ja Raamatun tuntemusta ja klassisen kreikan taitoa. Itse en tosin ehtinyt nimen jäljittämisessä ortodoksista nimikalenteria pidemmälle, kun arvoisat ja kumarrettavat kollegani olivat jo yhdessä jutustellen ja itsekseen mutustellen päätyneet Raamatun, pyhimysten ja kreikan kielen sanakirjan kautta siihen, että Filimon tarkoittaa ystävällistä. Mutta voi että minä viisastuin siinä mukana: Paavalin kirjeistä, katolisesta pyhimyskalenterista, saksalaisesta nimikalenterista, venäjän ja klassisen kreikan ääntämisestä, siis sellaisista tiedon ripauksista, jotka toivottavasti putkahtavat päästä ilmoille silloin, kun niitä tarvittaisiin.

Ainakin nimien – ja yleensäkin sanojen – merkitykset ja alkuperät ovat kysymyksiä, joita asiakkaat paljon paukuttelevat kirjaston verkkotietopalveluihin, iGS – Tietohuoltoasemalle ja Kysy kirjastonhoitajalta -palstalle. En ole ammattilaisena elänyt aikaa, jolloin ihmiset hipsuttelivat paikan päälle kirjastoon ja tiedustelivat virkailijoilta vastauksia askarruttaviin ongelmiin. Pullahdin koulusta ulos suoraan työympäristöön, jossa maailman pieniä arvoituksia ihmetellään yhä enemmän verkossa. Ja kyllä maailmaa ihmetelläänkin! Etsitään kadonneita runoja muutaman sanan muistikuvien varassa, pyydetään tulkintoja romaaneista ja lauluista, haikaillaan aikaa sitten luettujen kirjojen ja katsottujen elokuvien ja tv-ohjelmien perään, tarkkaillaan eläimiä ja luonnontieteellisiä ilmiöitä ja ratkotaan matemaattisia ongelmia, kiinnostutaan sotahistoriasta, kummastellaan ihmissuhteita ja kulttuurisia tapoja, pohditaan ammatin ja opiskelupaikan valintaa, huolehditaan murisevista hamstereista, mietitään saako pääkalloa pitää kotona ja miten puuroa hämmennetään (siis kerrotaanko sille, että puuroinen serkku Amerikasta on jättänyt perinnön)…

Kirjastosta voidaan todellakin kysyä ihan mitä vain. Tai toisin sanoen: koskaan voi tietää, mitä seuraavalla asiakkaalla on mielessä.

Siksi nautinkin työstäni niin, että saatan vaeltaa hattaraisesti virnuillen marraskuussakin, vaikka suomalaisen ei pitäisi hymyillä hyhmässä ja rännässä. Töissä saan täysin siemauksin tilkitä tiedonjanoani, ahmia uusia ajatuksia ja kokemuksia, tyydyttää loputonta uteliaisuuteni ja mielikuvitustani. Varsinkin verkkotietopalvelu on parhaimmillaan kuin vanhan ajan salapoliisitoimintaa: yksi murunen tietoa antaa aavistuksen seuraavasta vihjeestä, joka auttaa toiseen tiedonlähteeseen – ja lopullinen vastaus kysymykseen syntyy mosaiikkina monista eri paikoista kerätyistä palasista. Verkossa vastaaminen on myös lähellä toimittajan työtä: laajasta lähdeaineistosta tietotyöläinen suodattaa oman ymmärryksensä kautta sen tiedon, jonka hän arvelee palvelevan asiakasta, sujuvalla ja toisinaan jopa hauskalla kielellä.

Tämän kerron kaikille, jotka kysyvät, mikä kirjastolaisena olemisessa on parasta. Ja heti perään kehun työkaverini. Kirjastoihmisen ei nimittäin oikeastaan tarvitse tietää kaikkea, hänen tarvitsee vain tietää, mistä tietoa voi löytää. Ja paras tietopankki voi istua ihan vieressä. Olen työskennellyt ainakin kirjallisuuden, eri kielten, historian, kulttuurihistorian, fysiikan, egyptologian, sosiologian, sosiaalipsykologian, perinteentutkimuksen ja musiikkitieteen ihmisten kanssa. Koska olen täydellinen mäntti musiikissa, iloitsen siitä, että lähellä on nyt kaksi, ellei kolmekin parempaa tietäjää. Melkein yhtä huonosti tunnen lasten ja nuorten kulttuuria ja siksi kiusaan niitä, joilla on lapsia tai lapsenmieli. Metrin päästä toiselta työpisteeltä löytyi kerran vastaus siihenkin, miten japaniksi sanotaan ”Hei ja tervetuloa ikebana-kurssille”. Ilman kollegoitani olisin totisesti paljon pienempi ja tyhmempi sielu.

Vaikka aina kaikki tieto ei ole hyvästä ja viisastuminen voi tehdä pirun kipeää. Enkä nyt edes tarkoita selvitystä Saharan autiomaan leviämisnopeudesta tai toisen maailmansodan kuolleista. Puhun sammakonkudusta. Erästä nutipäihin liittyvää kysymystä ratkoessani nimittäin opin sen tuskallisen tosiasian, että kaikki Suomessa elävät sammakkolajit ovat rauhoitettuja. Ja pikkutilliäisenä minulla oli tapana tökkiä kepillä kutulauttoja! Toin poikasia lasipurkissa kotiin! Jätin niitä aurinkoon! Tapoin varmaan monia konnasukupolvia! Ja sammakot kun ovat niin harvinaisia! Nyt aikuisena ja valistuneena kirjastoihmisenä yritän korvata pahat tekoni ja parantaa karmaani. Pelastan sammakoita: kun ne kömpivät tuulettumaan kaupungin mustankosteille ajoteille, nostan kohmeisimmat kahden tikun nenässä nurmikolle, vetreämmät tönin varovasti kengänkärjellä syrjään. Metrien päästä käännyn katsomaan, ettei pöhkö konna ole loikkinut takaisin yliajolinjalle. Suren jokaista tiehen liiskautunutta sammakkoa.

Vielä viikko sitten pikkuruisia, tänä kesänä nutipäistä kasvaneita loikkakoipia taivasteli kaduilla ja poluilla. Niillä oli niin hennot varpaatkin, ettei tien laidalle tohtinut taputella muuten kuin sormenpäällä. Nyt kun yöt ovat kylmenneet, kurnuttajat ovat jo varmaan löytäneet mutaisiin kuoppiinsa. Kömpiäkseen taas hiirenkorvien aikaan kutemaan – ja kaduille liiskaantumaan. Siispä vienosti pyydänkin, että aina syksyn ja kevään viilenevinä iltoina liikkuisitte hiukan hitaammin. Huomaisitte ehkä pientä elämää lähellänne. Varoisitte sammakoita!

Kiitos.

-Sini Turunen-