Viidestä ensimmäisestä Disneyn klassikkoleffasta Felix Saltenin kirjaan peristuva Bambi tuntuu taiteellisena kokonaisuutena kaikkein vahvimmalta – ja mielipiteeseeni ei tietenkään vaikuta se, että Bambi sattui olemaan ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa ihan oikeassa teatterissa. Tärkeämpää sen sijaan on, että Bambi on ensimmäinen kunnon kasvutarina Disney-leffojen joukossa. Lumikki, Dumbo ja jopa Pinokkio ovat persoonallisuudeltaan melko samanlaisia niin elokuvan alussa kuin lopussa, mutta Bambi on oikeasti varttunut viattomasta pienokaisesta vastuunsa tuntevaksi aikuiseksi.
Bambi on myös opettavainen elokuva sanan parhaimmassa mielessä. Sen pariin voi lähes huoletta jättää lapsen tuijottamaan söpöjä oravia ja leikkisiä myyriä, ja silti tietää, että leffan lopuksi pääsee vastailemaan isoihin kysymyksiin läheisen kuolemasta, ihmisen roolista luonnossa, eläinten oikeuksista… täydellistä!
Mutta hei, ihan oikeasti, luonto. Missään aiemmassa Disney-pätkässä ei ole näin eläinpositiivista ja luontoystävällista henkeä. Lumikissa eläimet olivat lähinnä statisteja, Pinokkiossa luonto kulminoitui ison, pahan valaan hahmoon ja Dumbossa sirkuseläinten kohtaloa ei mitenkään kyseenalaistettu. Bambissa sen sijaan otetaan selkeästi kantaa luonto/kulttuuri-jakoon luonnon puolesta. Toki Bambin luonnossakin löytyy konflikteja, kuten peuraurosten väkivaltaiset soidinmenot, mutta mikään ei silti voita sitä tuhoa, jonka ihmiset aseillaan ja tulellaan saavat aikaan. Mielenkiintoista muuten, että ihmiset jäävät kokonaan näkymättömiin, ja metsästysryhmää edustavat ainoastaan hyvin petomaiset koirat. Tavanomaisesti tuttua ja turvallista (ihmisyys) etäännytetään ja tehdään vieraaksi. Vastaavasti metsän eläimet on esitetty hyvin inhimillisinä ja sympaattisina, samaistuttavina hahmoina.
Joskus Disney-elokuvien eläinkuvaa kritisoidaankin liiallisesta söpöilystä. Kauniilla kasvoilla pelastetaan muutama eläin, mutta entäpä ällöt otukset, kuten karvaiset ötökät? Ja eikö todellisena suojelukohteena pitäisi olla kokonaiset ekosysteemit eikä yksittäiset eläimet? Ymmärrän huolen, mutta asiassa on mielestäni monta puolta. Ensinnäkin, minkä tahansa elävän olennon pystyy inhimillistämään, jopa sen näennäisesti ällöttävän ötökänkin, joten tämä ei ole mikään lopullinen este. Ja totta kai lopulta meidän pitäisi kiinnittää huomiota kaikkiin eläviin olentoihin ja isoihin kokonaisuuksiin, mutta ensimmäisinä valistavina askeleina söpöt ja inhimilliset eläinhahmot ovat ihan paikallaan. Tarkoitushan on herättää sympatiaa katsojassa, ja parhaiten tunne yhteenkuuluvudesta syntyy, kun näkee itsensä toisessa ja pystyy asettumaan eläimen omiin nahkoihin. Ekosysteeminkin voi muuten inhimillistää, mistä Bambi on hyvä esimerkki. Sadelaulussa kuulemme koko metsän laulavan ja myöhemmin metsäpalokohtauksessa tunnemme, miten koko ympäristö kokee tuskaa ihmisen takia.
Jos vähitellen siirryn pois luontoaiheesta, Bambin perhekuva on kyllä hämmentävä. Isiä ei tarinassa juuri nähdä. Rumpalin isä mainitaan, mutta ruudulle asti hän ei pääse. Bambin isä taas on niin kiinni omassa roolissaan metsän ruhtinaana, että hän pysyy loitolla omasta pojastaan. Itse asiassa Bambi kuulee metsän ruhtinaan olevan isänsä vasta äitinsä kuoleman jälkeen – eikä takuuta ole, puuttuuko etäinen isä Bambin kasvatukseen tämänkään jälkeen (”hyvinhän tuo näyttää pärjäilevän noiden jänisten parissa”). Perheen perinteitä noudattaen Bambi omaksuu samanlaisen roolin isältään eikä ole kovinkaan kiinnostunut hänelle syntyneistä lapsista, toisin kuin koko muu metsän väki.
Miehisten roolimallien puute on tosin ilmeisesti vaikuttanut onnekkaasti eläinlasten sukupuolirooleihin – näitä kun on niin äänen, käytöksen kuin ulkomuodon perusteella lähes mahdotonta erotella poikiin ja tyttöihin. Bambihan on tunnetusti naisen nimi, joka sopii kuin valettu isosilmäiselle ja sirolle peuralle, Rumpali on suloisen halattava lutunen ja keimailevalla Kukalla on Disneyn stereotyyppiset naissilmäripset. Eläinpääosien epätavanomaisia sukupuolirooleja vahvistavat vielä lapsinäyttelijöiden kimeät äänet. Lasten sukupuolineutraalisuuteen tottuneena pääosakolmikon yhtäkkisen möreät äänet nuorukaisvaiheessa tuntuivat hieman häiritseviltä.
Jätä kommentti